torstai 21. tammikuuta 2016

Viiniä, laulua ja sutinaa



Vanhustenhoito on otsikoissa. Liian vähän ruokaa ja henkilökuntaa ja liikaa paskaa ja makoilua.

Onko syynä kilpailutus, jossa halvin aina voittaa? Usein halvalla ei saa hyvää, poikkeuksiakin on. Kilpailun voittaja herää arkeen ja huomaa, että mitä oikein tuli luvattua ja mihin hintaan. Jos tarkoituksena on pysyä pinnan yläpuolella eikä hukkua, on tehtävä säästötoimenpiteitä. Henkilökuntamäärä, palkkaluokat ja tarvikemenot minimiin. Pikkuhiljaa työntekijöiden ja työnantajan välit kiristyvät. Omaiset ovat tyytymättömiä. Henkilökunta, joka voi huonosti, tekee vain minimin. Voisiko tilanteen kulku on tällainen?

Suomessa vanhuutta pidetään sairautena. Sairautta yritetään hoitaa lääkkeillä ja huomataan, että sairaus vain pahenee. Tarvitaan lisää lääkkeitä. Vaikka tosiasiassa tarvittaisiin viiniä, laulua ja sutinaa.

Entä jos vanhuutta ei yritettäisi hoitaa vaan annettaisiin apuja siiheen, että jokainen saisi elää, eikä vain odotella kuolemaa. Paitsi jos haluaisi vain odottaa kuolemaa. Nyt hyvänä hoitona pidetään sitä, että kaikki vanhukset nostetaan istumaan. Entä jos haluaisi makoilla loppuelämänsä. Tai jos on tottunut valvomaan yöt ja nukkumaan päivät? Pitääkö päivärytmi muuttaa, koska toisten mielestä päivisin pitää istuskella toisten seurassa.

Tuntevatko omaiset läheisensä hyvin? Tietävätkö he varmasti mitä vanhus haluaa tehdä ja millaista elämää elää. Vai luulevatko he vain tietävänsä? Pitäisikö sitä kirjoittaa itsestään vanhuusajan käyttöohjeet? Silloin ei kenenkään tarvitsisi arpoa, että mitä tuo omituinen mummo oikein haluaa. Mummo haluaa viiniä, laulua ja sutinaa.