Ihmisiä. Paljon. Minulle liikaa. Ahdas bussi. Ihmiset tulevat lähelle, mutta ovat silti kaukana. Keskittyvät puhelimiinsa. Näyttävät ihmisiltä, mutta ehkä ovat silti jotain kuoria. Elintoiminnot ok, sielu kuollut. Vai olenko minä etäällä. Olen vain paikalla, mutten läsnä. Syytän muita halustani irtautua. Olla yksin. Kestän jotenkin itseäni, mutta en itseäni muiden seurassa. Silti mietin, että riitänkö itselleni elämäni loppuun. En riitä, sillä tarvitsen koirani ja välillä yhteyden muutamaan rakkaaseen läheiseeni. Mutta lopulta, kun aika on, ja on tullut tilinpäätöksen aika, olen yksin. Silloin minua kutsuu yksinäinen penkki ilman yksinäistä istujaa. Siinä minä istun ja olemme yhtä.
