perjantai 10. marraskuuta 2017

torstai 26. lokakuuta 2017

lauantai 14. lokakuuta 2017

Pärrinkoski



Kaupunkilainenkin pääsee luontoon ilman henkilöautoa. Pärrinkoski on alle puolen tunnin bussimatkan päässä Tampereen keskustasta. Mielelle edullista ja toimivaa terapiaa.











maanantai 11. syyskuuta 2017

Elämisen sietämätön vaikeus



Ihminen luulee kadottaneensa taidon elää.

Tai sitten elämästä tehdään liian vaikeaa.

Ehkä elämästä halutaan suoriutua mahdollisimman tehokkaasti, mutta silti vähällä vaivalla.

Saada, mutta ei antaa.

Joka asiaan löytyy ohjeita ja valmennusta. Ne ovat välttämättömiä, sillä muuten ei voi selviytyä.

Emme osaa kohdata ihmistä läsnäolevasti. Tai emme halua.

Arki on liian tylsää. Siksi monet keksivät itselleen feikkielämän, jota esittelevät somessa.

Emme kestä surua. Se on liian pelottava tunne. Se täytyy lääkitä pois.

Haluamme tehdä asioita, joita haluamme. Emme kestä pakkoa. Se ahdistaa.

Elämme somepsykologien ja hyvinvointivalmentajien kulta-aikaa.

Miksi?

Koska maalaisjärki on poistunut keskuudestamme.






maanantai 21. elokuuta 2017

torstai 10. elokuuta 2017

torstai 3. elokuuta 2017

Aika muuttuu ajan kuluessa



Nuorena aika kuluu hitaasti. Päivät ovat pitkiä.

Vanhana vuodetkin menevät ohitse silmänräpäyksessä.

Sanotaan, että odottavan aika on pitkä.

Tarkoittaako tämä sitä, että vanhana ei enää odota mitään elämältä?

Surullista.






torstai 20. heinäkuuta 2017

Taivastelua 18



Miksi otat kuvia taivaasta?, sinä kysyt.

Taivas on niin kaunis, ääretön ja alati muuttuva.

Taivasta katsoessa tuntee itsensä pieneksi ja nöyräksi. Hyvällä tavalla.

Jotkut ottavat kuvia vaikkapa pepustaan. Ehkä he voisivat kuvailla sen samoin, kuin minä taivaan. Itse en koe intoa kuvata peppuani.

Ja mielestäni voi välillä luoda katseensa ylös, eikä aina tuijottaa luuriaan alas. Niskatkin tykkää, kun saa olla välillä vähän toisessa asennossa.

Siksi nämä taivastelut.





keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Nuorena tietää kaiken elämästä





Huomasin ärsyyntyväni, kun luin satuja ja tarinoita elämästä. Jotkut niistä olivat blogeja, joiden kirjoittaja oli hädin tuskin 20-vuotias.

Mutta silti elämänviisauksia jaeltiin kokemuksen syvällä rintaäänellä.

Kaikesta oli vankka mielipide ja varma tietämys asioista.

Heräsi huoli, että onko elämä jo eletty, koska vaikutti siltä, että kaikki kokemus ja tieto olivat jo hallussa.

Mutta sitten koin heräämisen.

Eihän tässä ole mitään uutta.

Sehän kuuluu tuohon ikään.

Olin itse varmaan samanlainen nuorena.

Luulin omaavani runsaasti elämänkokemusta, josta pystyin ammentamaan myös muille. Tosin silloin vain lähipiiri sai nauttia (voi heitä) viisaista sanoistani.

Ei ollut tätä somea.

Näin someaikana sitä saa älynväläyksensä jaettua koko maailman iloksi.

Ja sitten tällainen vanha kurppa lukee niitä ja pöyristyy, että mitähän tuokin lapsukainen luulee tietävänsä elämästä.

Ja kehtaa vielä jakaa niitä internetin välityksellä.

On tämä maailma mennyt kummalliseksi.

Vaikka oikeasti enemmän siitä pitäisi olla huolissaan, kun tällainen vanhus kirjoittaa blogissaan mukaviisaita juttuja.

Enkö ole vielä siinä iässä, että tajuaisin, kuinka vähän sitä tietää mistään mitään.

Nuorena voi luulla tietävänsä kaikesta kaiken. Se on harha, joka poistuu ikääntyessä.

Mutta jos vielä vanhana luulee olevansa faktaguru, on se säälittävää. Silloin harhaisuus taitaa olla vaikeasti parannettavissa. Varsinkin jos ihminen on sairaudentunnoton.

Meillä kaikki on vapaus kirjoittaa juttuja. Ja jakaa sitä koko maailmalle. Jos jo haluaa niitä lukea, niin hyvä. Mutta mikään pakkohan ei ole.



torstai 13. heinäkuuta 2017

En ole unohtanut sinua

 
Tapaan hyvän ystäväni. Meillä on mukavaa yhdessä. 
Juttua riittää. 
Nauramme paljon.
Välillä olemme hiljaa, mutta se ei ole vaivaannuttavaa hiljaisuutta. 
Olemme läsnä toisillemme. 
Pohdimme syntyjä syviä. 
Keskustelun aiheet ovat välillä todella syvällisiä. 
Ja toisinaan niin pintaa. 
Toinen ymmärtää toista puolesta sanasta. 
Ihana ystävyys. 
Erotessamme halaamme lujasti. 
Ja sanomme pitävämme yhteyttä. 
Lupaamme soitella ja viestitellä. 
Tarkoitan sitä todella.
Se ei ole mitään sanahelinää. 
Mutta kuinkas sitten kävikään? 
Aika kuluu. 
Arki imaisee mukaansa. 
Välillä mietin, että soitan illalla. 
En soita. 
Miksi ihmeessä toimin näin? 
Olen näin saamaton pitämään yllä ihmissuhteita. 
Tietenkin sitä voisi syyttää kiirettä. 
Mutta se on huono selitys. 
Jos aina on kiire, on se merkki siitä, että jotain on pahasti pielessä. 
Mihin turhaan hukkaan aikaani? 
Ystävä soittaa. 
Kyselee kuulumisia. 
Arvailee, että minulla on ollut kiire, kun ei ole kuullut minusta pitkään aikaan. 
Menen sanattomaksi. 
Voisin mennä kiireen taakse. 
Mutta en halua valehdella. 
Pyydän anteeksi sitä, kun olen huono pitämään yhteyttä. 
En ole silti todellakaan unohtanut sinua. 
Olen vain saamaton paska. 





sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Sisäinen kriitikko



Se tuli taas sättimään/moittimaan/solvaamaan/vähättelemään.
Olin kaatunut, mutta siltä oli turha odottaa nostoapua. Ehei, se potki minua sanallisesti päähän. Yritin väistellä, mutta turhaan. Se oli nopea sekä osasi ennakoida liikkeeni. Se tuntee minut niin hyvin. Onhan se sisäinen kriitikkoni.

Sisäinen kriitikko on kuin vihainen vanhempi tai valmentaja. Tavoite on kyllä hyvä, mutta keinot ja ilmaisutavat huonot.
Voisiko sisäiselle kriitikolle opettaa vuorovaikutustaitoja? Sanoa ääneen, että nyt en onnistunut, mutta hienoa, kun jaksoin yrittää. Ja jos ääneen puhuminen tuntuu kornilta, voi puhua äänettömästi tai olla hiljaa ja silittää itseään.

Sisäiseen kriitikkoonsa kannattaa tutustua. Opetella tuntemaan, että miten se toimii eri tilanteissa. Sisäinen kriitikko on oikein toimiessaan mahtava tsemppaaja. Se kannustaa sinua liikkumaan unelmia kohtia, silloinkin, kun jäisit vain sohvalle tylsänä makaamaan. Mutta se ymmärtää myös laiskottelun ja haahuilun tärkeyden. Tauko kaikesta on välillä virkistävää.

Jotkut meistä suuttuvat sisäiselle kriitikolleen. Eivät kestä sen suorapuheisuutta. Ottavat itseensä. Laittavat sen kanssa välit poikki. Ja alkavat syyttämään kaikesta muita ihmisiä. Mutta ei me. Me jaksetaan hengailla sisäisen kriitikkomme kanssa elämämme loppuun asti.





sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Kuvat ilman selityksiä



Facebookissa on mustavalkohaaste. Ihmiset ovat intoutuneet laittamaan mustavalkokuvia elämästään ilman turhia selittelyitä. Hyvä niin, sillä ehkä se pysäyttää meidät hetkeksi kuvan äärelle. Mitä kuva välittää meille? Mitä kuvaaja on halunnut tällä ilmaista? Ei valmiiksi pureskeltuja ajatuksia, vaan on tilaa mielikuvitukselle.

Tässä blogissa, kuten olette huomanneet, ei asioita juurikaan perustella. Heittelen vain ilmoille ajatuksiani, jotka sitten leijuvat tuuleen, välillä kasvaen, pienentyen, muuttaen muotoaan ja lopulta kenties kadoten. Ajatukset ja tunteet tulevat ja menevät, niihin on turha kiintyä liikaa.

Laitan tähän mustavalkoisia kuvia. Ne saattavat kertoa sinulle tarinan. Herättää ajatuksia. Sanotaanhan, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.























tiistai 27. kesäkuuta 2017

torstai 22. kesäkuuta 2017

Juhannus tulee. Oletko valmis?





Juhannuksella on valtavat taikavoimat. Se saa ihmiset hakeutumaan luonnon helmaan, virvoittavien vetten äärelle.

Ne ihmiset, joita ei saisi muuten kirveelläkään pois kaupungin sykkeestä, lähtevät näin kerran vuodessa, kuin noiduttuina, pois asfalttien syleilystä.

Autot pakataan täyteen grillattavaa ja alkoholia. Syömällä ja juomalla itsensä tajuttomuustilaan, on pieni mahdollisuus tuntea kuuluvansa luontoon. Tai oikeammin kyetä olemaan luonnossa kaksi päivää.

Hiljaisuuden voi kätevästi hoidella häiritsemästä, esimerkiksi itse tuottamalla mölyääniä ja laittamalla musakoneen nupit kaakkoon.

Tarpeeksi kun on päihtynyt, niin tulee tarve ottaa myös vesistö haltuun. Sitä tuntee olevansa huippu-uimari ja veneen kapteeni.

Onhan se hienoa, että tässä muuttuvassa maailmassa, on jotain pysyvää. Juhannus ja hälytystehtävät. Uutisaiheetkin koostuvat lähinnä hukkumistilastoista.

Toivottavasti tänä vuonna uskalletaan kohdata luonto vähemmän päihtyneenä. Tai sitten vain skipataan juhannus.