torstai 13. heinäkuuta 2017

En ole unohtanut sinua

 
Tapaan hyvän ystäväni. Meillä on mukavaa yhdessä. 
Juttua riittää. 
Nauramme paljon.
Välillä olemme hiljaa, mutta se ei ole vaivaannuttavaa hiljaisuutta. 
Olemme läsnä toisillemme. 
Pohdimme syntyjä syviä. 
Keskustelun aiheet ovat välillä todella syvällisiä. 
Ja toisinaan niin pintaa. 
Toinen ymmärtää toista puolesta sanasta. 
Ihana ystävyys. 
Erotessamme halaamme lujasti. 
Ja sanomme pitävämme yhteyttä. 
Lupaamme soitella ja viestitellä. 
Tarkoitan sitä todella.
Se ei ole mitään sanahelinää. 
Mutta kuinkas sitten kävikään? 
Aika kuluu. 
Arki imaisee mukaansa. 
Välillä mietin, että soitan illalla. 
En soita. 
Miksi ihmeessä toimin näin? 
Olen näin saamaton pitämään yllä ihmissuhteita. 
Tietenkin sitä voisi syyttää kiirettä. 
Mutta se on huono selitys. 
Jos aina on kiire, on se merkki siitä, että jotain on pahasti pielessä. 
Mihin turhaan hukkaan aikaani? 
Ystävä soittaa. 
Kyselee kuulumisia. 
Arvailee, että minulla on ollut kiire, kun ei ole kuullut minusta pitkään aikaan. 
Menen sanattomaksi. 
Voisin mennä kiireen taakse. 
Mutta en halua valehdella. 
Pyydän anteeksi sitä, kun olen huono pitämään yhteyttä. 
En ole silti todellakaan unohtanut sinua. 
Olen vain saamaton paska.