perjantai 6. huhtikuuta 2018

Ote päiväkirjastani



Ote päiväkirjastani:

Olipa ihana tapaaminen ystäväni kanssa. Emme olleet nähneet jotain kahteen kuukauteen.

Puhelimessa oltiin puhuttu ja viestitelty. Mutta ei oltu nähty livenä.

Ystävä oli saanut viime aikoina paljon shittiä niskaansa sekä kokenut menetyksiä. Mua vähän jännitti

tämä tapaaminen. Osaanko olla sillai, että musta saisi voimaa. Eikä juttu menisi siten, että molemmat

vaivuttais synkkään epätoivoon. Että ranteet auki vaan, siinä on ratkaisu. Tai sitten latelisin suustani

tyhjänpäiväisiä voimafraaseja. Ja yrittäisin täyttää kaikki hiljaiset hetket jollain ihmeskeidahöpinöillä.

Ystävä vaan miettisi, että koska lähtee seuraava bussi, jolla pääsisi kotiin pakoon ton väkinäistä

life coach paskaa.

Tuollaisia siis funtsin etukäteen. En kyllä ymmärrä miksi. Oonhan aiemminkin ollut vastaavissa

tilanteissa.

Ja itse oon ollut paskaliemessä ja tiedän mitä silloin ystävältä odotan. Ihan sen normikäytöstä.

Ei mitään empatiashowta eikä latteuksia. Juttelua, kuuntelua, hiljaisia hetkiä, naurua, itkua, huonoja

vitsejä jne. Ja noinhan se meillä meni. Välillä oli kuset housussa nauramisesta ja hetkittäin silmät

sumeina itkemisestä. Mitään terapiahetkiä ei ollut, mutta silti saimme molemmat akut täyteen virtaa. Ja

taas jaksaa tarvittaessa uida vastavirrassa ja puskea eteenpäin vastatuulessa. Hyvä me!