Kevät vaikuttaa minuun hämmentävästi, jotenkin ristiriitaisesti.
Keväällä luonto (ja minä) herää talvihorroksesta.
Aurinko tuntuu hyvin kirkkaalta pimeän talven jälkeen.
Valohoitoa tulee niin paljon, että saan oikosulun ja tunnen siksi itseni väsyneeksi.
Pikkuhiljaa elimistö löytää tasapainon ja akut alkavat latautua tasaisesti.
Olen niin elossa!
Mutta kuitenkin taustalla varjostaa haikeus, surumielisyys ja kaipaus. Muutamat rakkaat läheiseni ovat
kuolleet keväällä. Viimeisiä hetkiä, äkillisiä kuolemia ja hautajaisia. Olen ollut muutamina keväinä niin
surullinen ja kaipaava, että olen luullut sekoavani. Nyt ne tuntemukset ovat hälventyneet, mutta haikeus
ja kaipaus ei katoa varmaan koskaan. Enkä sitä haluaisikaan. Ne kuuluvat elämään, ei niitä tarvitse
hätistellä pois.
Kevät on haikean ihanaa aikaa. Ihana valo. Linnut visertävät. Uutta versoa puskee esiin täydellä
innolla. Minä elän!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti