torstai 24. syyskuuta 2015

Kuolemanpelko

Aika ajoin kuolemanpelko tulee luokseni kylään. Se tulee kutsumatta, ilman ennakkovaroitusta. Kuin pyörremyrsky se kieputtaa minua muutaman minuutin ajan. Täytyn tuona aikana pelottavan voimakkaalla ahdistuksen ja surun tunteella. Elämä jäi kesken. Olisin halunnut vielä kokea sitä ja tuota. En ole vielä valmis lähtemään. Mihin tässä edes lähdetään?

"Hei, ostin kyllä meno-paluulipun", yritän inistä. Mutta kuolema on ehdoton. Ei mahdollisuutta palata koskaan. Tämä oli nyt tässä. Ei varaa neuvotella. Lipunmyynti on suljettu lopullisesti.

Kuolema ei ole minulle vieras tuttavuus, vaikka en sinunkauppoja sen kanssa ole halunnut tehdä. Olen kohdannut kuolemaa sekä työ- että siviilielämän kautta. Tuntematon mörkö se ei siis minulle ole.

Onko tämä elämältä kovemman tason motivointia tai rankempaa huumoria, jotta tajuaisin elää hetkessä? Koska joka hetki saattaa olla viimeinen.

Mitä tuntevat ihmiset, jotka elävät sodan keskellä? Kuolema kylvää ja niittää kuin tehomaataloudessa. Kuolema kököttää valmiudessa olkapäällä kokoajan. Miettivätkö he sitä, että jotain olisi vielä pitänyt kokea? Oliko elämä tässä? Vai ovatko ajatukset selviytymisessä hetkestä toiseen? Muille ajatuksille ja tuntemuksille on aikansa silloin, kun elämä ei ole pelkkää yritystä pysytellä hengissä. Toivottavasti se aika vielä tulee.

Tiedän, en ole katu-uskottava pelkoni kanssa. Saan ehkä osakseni säälinsekaista hymähtelyä. Mutta silti, minä olen vain pieni ihminen, jolla on oikeus pelkoonsa. Sitä ei varmaan kukaan kadehdi minulta.