tiistai 15. marraskuuta 2016

Superkuu, yön toinen valopilkku




Tuomari Nurmio lauloi aikoinaan siitä pimeyden tunteesta, kun yön ainoa valopilkku löytyy taksin katolta. Viime yönä pimeys sai vastaansa toisen valopilkun, superkuun. Se valaisi kulkijan tietä. Ja loi satumaisen tunnelman.
Itse lukeudun jonkin sortin (kuu)hulluksi. Nukun aina täydenkuun aikaan vähäsen, mutta olen silti pirteä, tosin hieman levottomalla tavalla. Ja nukkuessa näen tuolloin paljon unia. Monesti en ole edes tiennyt, että on täysikuu, paitsi jälkikäteen. Tämä vesittää siis väitteen, että ihminen nukkuu huonosti, kun luulee täysikuun niin vaikuttavan itseensä. Ja manaisi itsensä kuuhulluuden syövereihin. Tieteellistä näyttöä minulla ei tietenkään ole, mutta runsaasti kokemuksellista.
Mielestäni ympäröivä luonto ja sääilmiöt vaikuttavat ihmiseen. Monet reumaa sairastavat tuntevat ennalta säässä tapahtuvan muutoksen särkyjen lisääntymisenä. Vai onko se vain sattumaa joka sattuu?
Tieteellinen näkemys on tärkeää, sillä eihän sitä aina voi mennä mutulla. Mutta kokemuksellisyys on myös hyvä ottaa vakavasti huomioon. Esimerkiksi lääkäreiden ei pitäisi uskoa vain vaikkapa labra-arvoja. Sillä tiedän, että ihmisillä on ollut kaikki otetut arvot kunnossa, mutta silti on tuntenut itsensä erittäin sairaaksi. Eli tieteen näkökulmasta ihminen on ollut terve, mutta on silti kokenut itsensä sairaaksi. Ja jos lääkäri on uskonut muutakin, kuin ensimittauksia ja on tutkinut monipuolisesti, onkin löytynyt vakava syy oirehdinnalle. Tietenkään näin ei ole aina, vaan joskus ihminen sairastuu sairastamiseen. Yksinäisyys ja liika itsensä tarkkailu johdattaa hoidon piiriin. Muutenkin tuijotellaan liikaa omaa napaa. Tuijotellaan mieluummin kuuta.