Huomasin ärsyyntyväni, kun luin satuja ja tarinoita elämästä. Jotkut niistä olivat blogeja, joiden kirjoittaja oli hädin tuskin 20-vuotias.
Mutta silti elämänviisauksia jaeltiin kokemuksen syvällä rintaäänellä.
Kaikesta oli vankka mielipide ja varma tietämys asioista.
Heräsi huoli, että onko elämä jo eletty, koska vaikutti siltä, että kaikki kokemus ja tieto olivat jo hallussa.
Mutta sitten koin heräämisen.
Eihän tässä ole mitään uutta.
Sehän kuuluu tuohon ikään.
Olin itse varmaan samanlainen nuorena.
Luulin omaavani runsaasti elämänkokemusta, josta pystyin ammentamaan myös muille. Tosin silloin vain lähipiiri sai nauttia (voi heitä) viisaista sanoistani.
Ei ollut tätä somea.
Näin someaikana sitä saa älynväläyksensä jaettua koko maailman iloksi.
Ja sitten tällainen vanha kurppa lukee niitä ja pöyristyy, että mitähän tuokin lapsukainen luulee tietävänsä elämästä.
Ja kehtaa vielä jakaa niitä internetin välityksellä.
On tämä maailma mennyt kummalliseksi.
Vaikka oikeasti enemmän siitä pitäisi olla huolissaan, kun tällainen vanhus kirjoittaa blogissaan mukaviisaita juttuja.
Enkö ole vielä siinä iässä, että tajuaisin, kuinka vähän sitä tietää mistään mitään.
Nuorena voi luulla tietävänsä kaikesta kaiken. Se on harha, joka poistuu ikääntyessä.
Mutta jos vielä vanhana luulee olevansa faktaguru, on se säälittävää. Silloin harhaisuus taitaa olla vaikeasti parannettavissa. Varsinkin jos ihminen on sairaudentunnoton.
Meillä kaikki on vapaus kirjoittaa juttuja. Ja jakaa sitä koko maailmalle. Jos jo haluaa niitä lukea, niin hyvä. Mutta mikään pakkohan ei ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti