Elän aikoja jolloin kiertelen ja kaartelen luonnossa. Suuni on sinipunainen (ei sydänoireista). Katseeni on kiiluva ja harhaileva. Käteni noudattaa sinipunaista linjaa ja varjelee samalla tiukassa syleilyssä astiaa.
Ulkopuolisen silmin toimintani näyttää oudolta (kiltisti ilmaistuna) haahuilulta ja paikallaan kökkimiseltä. Sitä se varmaan onkin, mutta samalla superfoodit löytävät tiensä ohjatusti astiaan ja suuhun.
Minulla on vaikeuksia keskeyttää tai lopettaa toimintaani, sillä marjat huhuilevat kutsuvasti: "Meitä on täällä paljon. Tule ja kerää talteen". En malttanut edes ottaa kuvia mustikoista ja vadelmista, sillä miksi kuvata kun voi kerätä.
Mitä sanoit? Ei voi olla totta. Eivätkö muut kuule marjojen huhuilua? Siksikö marjoja on niin paljon? Sillä minähän en mitään harhoja kuule, vai kuulenko...No mitä väliä. Tule sinäkin rohkeasti metsään. Ei täällä tule oudoksi. Minä olin jo tällainen ennen metsän kutsua.
Luonto on nyt täynnä ilmaista superfoodia!
Mörön ruokaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti