En ole unohtanut sinua

 

Tapaan hyvän ystäväni. Meillä on mukavaa yhdessä. 

Juttua riittää. 

Nauramme paljon.

Välillä olemme hiljaa, mutta se ei ole vaivaannuttavaa hiljaisuutta. 

Olemme läsnä toisillemme. 

Pohdimme syntyjä syviä. 

Keskustelun aiheet ovat välillä todella syvällisiä. 

Ja toisinaan niin pintaa. 

Toinen ymmärtää toista puolesta sanasta. 

Ihana ystävyys. 

Erotessamme halaamme lujasti. 

Ja sanomme pitävämme yhteyttä. 

Lupaamme soitella ja viestitellä. 

Tarkoitan sitä todella.

Se ei ole mitään sanahelinää. 

Mutta kuinkas sitten kävikään? 

Aika kuluu. 

Arki imaisee mukaansa. 

Välillä mietin, että soitan illalla. 

En soita. 

Miksi ihmeessä toimin näin? 

Olen näin saamaton pitämään yllä ihmissuhteita. 

Tietenkin sitä voisi syyttää kiirettä. 

Mutta se on huono selitys. 

Jos aina on kiire, on se merkki siitä, että jotain on pahasti pielessä. 

Mihin turhaan hukkaan aikaani? 

Ystävä soittaa. 

Kyselee kuulumisia. 

Arvailee, että minulla on ollut kiire, kun ei ole kuullut minusta pitkään aikaan. 

Menen sanattomaksi. 

Voisin mennä kiireen taakse. 

Mutta en halua valehdella. 

Pyydän anteeksi sitä, kun olen huono pitämään yhteyttä. 

En ole silti todellakaan unohtanut sinua. 

Olen vain saamaton paska. 

Taivastelua 17

Sisäinen kriitikko

Se tuli taas sättimään/moittimaan/solvaamaan/vähättelemään.
Olin kaatunut, mutta siltä oli turha odottaa nostoapua. Ehei, se potki minua sanallisesti päähän. Yritin väistellä, mutta turhaan. Se oli nopea sekä osasi ennakoida liikkeeni. Se tuntee minut niin hyvin. Onhan se sisäinen kriitikkoni.

Sisäinen kriitikko on kuin vihainen vanhempi tai valmentaja. Tavoite on kyllä hyvä, mutta keinot ja ilmaisutavat huonot.
Voisiko sisäiselle kriitikolle opettaa vuorovaikutustaitoja? Sanoa ääneen, että nyt en onnistunut, mutta hienoa, kun jaksoin yrittää. Ja jos ääneen puhuminen tuntuu kornilta, voi puhua äänettömästi tai olla hiljaa ja silittää itseään.

Sisäiseen kriitikkoonsa kannattaa tutustua. Opetella tuntemaan, että miten se toimii eri tilanteissa. Sisäinen kriitikko on oikein toimiessaan mahtava tsemppaaja. Se kannustaa sinua liikkumaan unelmia kohtia, silloinkin, kun jäisit vain sohvalle tylsänä makaamaan. Mutta se ymmärtää myös laiskottelun ja haahuilun tärkeyden. Tauko kaikesta on välillä virkistävää.

Jotkut meistä suuttuvat sisäiselle kriitikolleen. Eivät kestä sen suorapuheisuutta. Ottavat itseensä. Laittavat sen kanssa välit poikki. Ja alkavat syyttämään kaikesta muita ihmisiä. Mutta ei me. Me jaksetaan hengailla sisäisen kriitikkomme kanssa elämämme loppuun asti.

Kuvat ilman selityksiä

Facebookissa on mustavalkohaaste. Ihmiset ovat intoutuneet laittamaan mustavalkokuvia elämästään ilman turhia selittelyitä. Hyvä niin, sillä ehkä se pysäyttää meidät hetkeksi kuvan äärelle. Mitä kuva välittää meille? Mitä kuvaaja on halunnut tällä ilmaista? Ei valmiiksi pureskeltuja ajatuksia, vaan on tilaa mielikuvitukselle.

Tässä blogissa, kuten olette huomanneet, ei asioita juurikaan perustella. Heittelen vain ilmoille ajatuksiani, jotka sitten leijuvat tuuleen, välillä kasvaen, pienentyen, muuttaen muotoaan ja lopulta kenties kadoten. Ajatukset ja tunteet tulevat ja menevät, niihin on turha kiintyä liikaa.

Laitan tähän mustavalkoisia kuvia. Ne saattavat kertoa sinulle tarinan. Herättää ajatuksia. Sanotaanhan, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.